Jattilaisen hartioilla

En ole paljoakaan viela kirjoittanut viettamastani ajasta Kiinassa vaikka siellakin tapahtui yhta jos toista. Suurin syy miksi en ole kirjoittanut on ollut vain aikaansaamattomuuteni. Toki voisin puolustella aikaansaamattomuuttani monin eri verukkein, mutta se olisi vain totuuden vaistelemista. Nyt kuitenkin tunsin, etta aika olisi kenties vihdoin ja viimein kypsa Kiina-aiheiselle kirjoitukselle ja mikapa parempi tapa aloittaa Kiinasta kertominen kuin kertomalla vietetysta paivasta Kiinan muurilla.

19.10.2010: Heratyskello soi vahan valia. Hollantilainen Djeffrey laittaa kannykkaa jatkuvasti torkkutoiminnolle. Tekisi itsekin mieli viela nukkua, mutta pakko on nousta vaikka kello ei ole viela kuuttakaan. Dormihuoneeni hollantilaisystavyksetkin herailevat pikkuhiljaa. Murahduksia. Katsekontaktin valttelya. Tyypillista aamutoimintaa, kun kaikkia vasyttaa eika tekisi mieli osallistua sosiaaliseen kanssakaymiseen. Ainakaan viela.
Lahden istumaan hostellin vastaanottoon ja odottelemaan Djeffreya, Jaroa ja Rolfia. Samoja kavereita keihin tutustuin Trans-Manchurian junassa. Jaro ja Rolf paattavat kayda pikaisesti ostamassa aamupalaa, itselleni riittaa pelkka kylma tee. Silmaluomet tahtovat vakisinkin painua kiinni.
Vastaanottotiskin takana palveleva neiti Ling kysyy olemmeko menossa hostellin jarjestamalle paivaretkelle Kiinan-muurille. Vastaamme ettemme ole menossa. Olemme tilanneet edeltavana paivana eraalta miehelta kyytipalvelun Kiinan muurille taksi paivaksi ja miehen olisi tarkoitus tulla meidat hakemaan juuri nailla hetkilla, selitan ystavallisesti Lingille. Hintaa oli vain 110CNY (n. 11€) ja hostellin jarjestamalla matkalla olisi ollut hintaa 250CNY (n. 28€). Paadyimme halvempaan tietenkin.
Odottelua. Katselen herkeamatta ulos joko kyytimme saapuisi. Lisaa odottelua. Ohimenevia autoja, joista yksikaan ei pysahdy kohdallemme. Olemme odottaneet nyt yli tunnin kyytiamme eika sita vain tahdo kuulua. Hetki hetkelta minulle kay selvemmaksi, etta olemme kaverusten kanssa joutuneet tyypillisen kiinalaisen huijauksen kohteiksi. Hemmetti. Keskustelen hollantilaisten ja Lingin kanssa olisiko viela tilaa hostellin jarjestamalle matkalle. Ling hymyilee ystavallisesti ja lupaa jarjestaa meidat taman paivan retkelle mukaan. Saimme viela hieman alennustakin matkasta ja meidat opastetaan hostellin bussiin. Paasemme vihdoin lahtemaan kohti Kiinan muuria.
Bussimatka oli vahintaankin ikimuistoinen. Tayteen ahdattu bussi hajosi kerran matkan aikana ja matka yhteen suuntaan kesti n. 2,5h. Pysahdyimme jossakin kiinalaisessa kylassa syomassa perinteisia kiinalaisia ruokia ja ruoka oli ihan hyvaa. Ruokasauhuja poltellessamme naureskelimme paivan tapahtumille hollantilaisten kanssa. Kello oli vasta 10 aamulla ja nyt jo oli tapahtunut niin paljon, vaikka emme olleet nahneet viela vilaustakaan Kiinan muurista.

Ruoan jalkeen siirryimme viela hetkeksi bussin kyytiin ja pian saavuimmekin Kiinan muurille. Ulos bussista noustessani en voinut kuin ihmetella maisemia. En ollut kivunnut viela askeltakaan ylospain muuria ja nyt jo ihmettelin luonnon kauneutta ymparillani. Vuoristoisen maiseman nakeminen syksyisen ruskan savyttamana salpasi hengitykseni. 

 










Opas kertoi meille aluksi hieman historiaa Kiinan muurista ja sen eri osista. Paljastui, etta tama kyseinen osa muuria oli nimeltaan Mutianyu, ja se oli niita muutamia osia muurista, joita ei oltu korjattu millaan tavalla tai entisoity. Lisaksi meille myos paljastui, etta turistit eivat kovin usein kayneet talla osalla muuria, koska se oli yksi jyrkimpia osia muurista. Tama kavi itselleni oikein hyvin. Saisi hyvaa liikuntaa ja eipa olisi muita turisteja liiemmin tonimassa. 
Meille annettiin aikaa hieman reilut kolme tuntia kivuta muurille ja tulla takaisin. Mietein kuinkakohan pitkalle jaksaisin kivuta, koska muuri naytti todella jyrkalta. Noh, pian se selviaisi.
Ei aikaakaan, kun 15: sta henkilosta koostuva pieni ryhmamme aloitti kiipeamisen muurille. Toiset hieman verkkaisemmin ja toiset hieman nopeammin. Hollantilaisystavykset kiipesivat muuria ylos kuin ravihevoset. Itse paatin jattaytya suosiolla perapaan pitajiin, koska kuntoni ei ollut rautainen. Aika ajoin pysahdyin ihastelemaan upeita maisemia ja juttelemaan oppaan seka muiden reppureissaajien kanssa. Tuntui, etta kamerastakin loppuisi pian akku, koska olin ottanut niin monta kuvaa. En vain tuntunut mitenkaan saavan taltioitua kauniiden maisemien ja upean saan luomaa, lahes illuusion kaltaista nakymaa kameralleni.

Aika tuntui kuluvan kuin siivilla. Kolme tuntia oli kulunut elamastani liian nopeasti. Oli pakko lahtea takaisin. Reisia hapotti ja pohkeita kramppasi, mutta nautin jokaisesta askeleesta, jonka otin talla tuhansia vuosia vanhalla muurilla. Nautin jokaisesta kosketuksesta, kun kosketin muurin kivia, ja tuntemuksesta, etta olin yhta historian kanssa. Nautin ajatusleikista, kun mietin ihmisia, jotka olivat satoja vuosia sitten astelleet nailla samoilla poluilla, joilla itsekin nyt hengastyneena astelin. Mietin heidan elamaa, heidan ajatuksiaan naista samoista maisemista. Nautin suunnattomasti raikkaasta, kylmasta vuoristoilmasta, jota loppumattomalla kiihkolla imin jokaisen keuhkorakkulani tayteen ja puhalsin silloin talloin huuruna sen ulos. Nautin jokaisesta auringonsateesta, jonka aistin ja nautin likistyneesta, hikisesta paidastani, joka oli liimaantunut ihooni. Nautin suunnattomasti olostani ja elamastani. Nautin siita, etta hetken seisoin jattilaisen hartioilla ja olin elossa tuona kauniina hetkena. 

Tiet erkanevat

14-15.10.2010: Heraan taas kerran sapsahtaen. Tunnen, etta aivan kuin jotakin olisi unohtunut. Mitaan ei kuitenkaan ole taaskaan unohtunut. Vuorokausi on vain vaihtunut toiseksi ja on viela yo. Katselen ulos ikkunasta ja havaitsen valosaastetta joka puolella. Vilkkuvia neonvaloja ja varikkaita isoja mainoskyltteja heijastuu verkkokalvoilleni vahan valia. Huokaan ja totean itsekseni kuinka maisemat ovat muuttuneet naiden seitseman paivan aikana. Samalla myos mietin tulevaa paivaa, koska se on viimeinen paiva talla porukalla tassa junassa. Hieman haikea tunne, koska porukka on hitsautunut tosi hyvin yhteen matkan aikana ja kaikki ovat tuntuneet niin mukavilta. Paatan karkoittaa haikeuden yrittamalla nukkua viela tovin.
Muutama tunti myohemmin heraan virkeana ja samalla junakin pysahtyy asemalle. Paatan hypata ulos junasta raikkaaseen syysilmaan ja ostaa kiinalaisesta katukojusta teeta."Today is the first day of the rest of your life." Jostain syysta tuo sanonta kaikui paassani nyt kun olimme Kiinassa. Pyoriko kyseinen sanonta paassani sen takia, etta ostin vihdoinkin muutakin kuin pelkkaa olutta katukojusta vai tuntuiko Kiina mahdollisuuksien maalta? Holmoja, outoja ajatuksia. Pudistin paatani voimakkaasti haivyttaakseni holmot ajatukset. Leuka rintaan, katse alaviistoon ja nousin takaisin junaan. 

Paatin menna hollantilaisten kanssa ravintolavaunuun aamupalalle. Ruoan lisaksi tilasimme pullon kiinalaista valkoviinia. Ruoka ei ollut erityisen hyvaa, mutta viini ja hyva seura huuhtoivat haikeuden pois minusta. Seuraamme liittyivat myos pian Tom, Sofia ja Hanna. Koko paiva oikeastaan kului ravintolavaunussa istuen ja nautiskellen vaihtuvista maisemista, seurasta ja viinista. Kyselimme toisiltamme mita suunnitelmia kullakin oli jatkon suhteen. Mihin maihin suuntaisimme Kiinan jalkeen, kuinka kauan matkamme kestaisi ja vaihtelimme toki yhteystietoja.
Iloisesta ilmapiirista huolimatta jokaisen kasvoilta paistoi pieni haikeus ja junassa leijui erkanemisen tunne, koska nyt junassa ei ollut enaa kovin paljoa matkustajia meidan lisaksi. Muutama kiinalainen oli samassa vaunussa meidan kanssamme, mutta muuten juna vaikutti aavemaisen tyhjalta.

Ilta eteni nopeasti ja ravintolavaunukin suljettaisiin pian. Paatimme yhteistuumin jatkaa illanviettoa suomenruotsalaisten naisten vaunussa. Siina olikin melkoinen naky, kun pieneen huoneeseen ahtautui 11 ihmista ja kaikki enemman tai vahemman humalassa. Kavipa jopa vaunun provodnitzhakin haatamassa meita ulos, mutta pistimme oven vain uudestaan lukkoon ja jatkoimme juhlimista. Provodnitzhakaan ei enaa vaivautunut tulemaan uudestaan sanomaan meille mitaan. Ymmarsi varmaan kuitenkin, ettemme enaa tulisi taman yon jalkeen olemaan hanen huolenaan. Mikaan ei tuntunut nyt pilaavan tata hyvaa, viimeista yhteista hetkeamme. 

Mutta kuten kaikki illat joskus paattyvat, sai tamakin ilta lopulta paatoksensa silla, etta juomamme loppuivat. Lisaksi tiesimme, etta juna saapuisi aamulla puoli kuudelta Pekingin asemalle joten pienet unet olivat paikallaan. Lopulta ilta paattyi hyvissa, mutta haikeissa tunnelmissa. Kavelin ties monennetta kertaa jo niin tutuksi tulleita kaytavia kadet taskussa kohti vaunuani. Pysahdyinpa viela hetkeksi juttelemaan oman vaununi provodnikin ja provodnitzhan kanssa niita naita ja toivotin hyvat yot heille. Nukahdin hyvilla mielin, mutta vain hetkeksi.
Ennen kuin kunnolla ymmarsinkaan olin jo jalkeilla ja provodnik tuli viela ystavallisesti koputtamaan ovelleni ja varmistamaan, etta olin hereilla. Tarkistin rinkan viela viimeista kertaa, etta kaikki oli kunnossa ja ettei mitaan jaisi junaan. Juna alkoi jarruttaa. Peking ja suuret pilvenpiirtajat halkoivat yollista maisemaa junan hidastaessa vauhtia hetki hetkelta. Rinkka selkaan ja heilautin hyvastit huoneelleni, joka oli tuntunut kuin kodilta naiden seitseman paivan ajan. Kaytavalla provodnik ja provodnitzha kuitenkin pysayttivat minut ja epailin jo hetken, etta olinko unohtanut jotain, mutta he paattivat lahjoittaa minulle pinssin, jossa oli kuva junasta ja joka kuvasi tata junamatkaa. Noyrasti vastaanotin lahjan ja kiitin heita. He kiittivat myos minua, ilmeisesti olivat tyytyvaisia kun olin yrittanyt opetella venajaa ja pyrin matkan aikana muutamaan otteeseen keskustelemaan heidan kanssaan venajaksi. Kattelin kumpaakin hyvastien merkiksi ja hyppasin aseman laiturille.
Muut matkustajat tulivat pian laiturille enemman tai vahemman unisina. Hieman siina viela vaihdoimme kuulumisia ja sitten matkamme jatkuivat eri suuntiin. Suomenruotsalaiset naiset omana porukkanaan, Tom ja hollantilainen Lien jatkoivat yhdessa jonnekin, Angela ja Alexandra suuntasivat yhdessa hyvaan hotelliin ja mina jatkoin matkaani Djeffreyn, Rolfin, Jaron, Claesin ja Adamin kanssa kohti Leo hostellia. 
Aamu alkoi jo sarastaa kirkkaasti ja nain yksi lapsuudenaikainen haaveeni oli tullut tiensa paahan aivan kuten junammekin. Nyt tosin vasta seikkailut toden teolla alkaisivat.

Zabaikalsk ja tullimiehet tiukkoina osa 2.

13.10.2010: Astellessamme sisalle valoisaan ja tilavaan Zabaikalskin aseman odotusaulaan oli lahes jokaisella meista epavarma olo Tomin kohtalosta. Kaikki kyselimme toisiltamme tiesimmeko jotain uutta hanen tilanteestaan. Joku oli nahnyt hanet vietavan kuulusteltavaksi ja itse tiesin mainita, etta viranomaiset olivat kiinnostuneita hanen kahdesta passistaan. Kukaan meista ei kuitenkaan ollut taysin varma miten Tomin tulisi kaymaan. Toivoimme tietenkin parasta.
Huomasin asemalla, etta ylakerrasta kasin meita tarkkailivat tuimasti miliisit ja rajaviranomaiset. En tieda johtuiko happaman nakoiset naamat meista vai ulkona vallitsevasta kylmasta ilmasta. Joka tapauksessa itseani hieman ahdisti jatkuva tarkkailun alla oleminen. Paatinpa lahtea kiertelemaan ympari asemaa, jotta valttyisin jatkuvalta tarkkailulta.
Pienen kiertelyn jalkeen loysin pienen aseman baarin, jossa oli muitakin reissaajia. Sielta sai ostettua taas kerran kaikkea sita mita matkan varreltakin pystyi kioskeista ostamaan. Toisin sanoen olutta ja nuudeleita ja kaikkea pienta silta valilta. En tohtinut kuitenkaan itse viela ostaa voitonmaljoja, koska Tom oli viela kuulusteltavana siella jossakin. Jotenkin stressasi hanen kohtalonsa itseanikin. Ostin lopulta nuudeleita hieman evaaksi ja talsein epavarmoin askelin takaisin kohti odotusaulaa.
Lopulta odottaminen palkittiin ja hetken aikaa istuttuani nain, etta sieltahan Tom tulee suu messingilla meidan luoksemme. Olimme kaikki iloisia hanen puolestaan, etta asiat jarjestyivat kuntoon ja pian alkoikin melkoinen kyselytulva siita mista oikein oli ollut kyse. Tom kertoi, etta viranomaiset olivat vain halunneet nayttaa hanelle "kuka taalla on pomo". Manailimme paikallisten viranomaisten tapoja, mutta minkas teit. Maassa maan tavalla. Kaikki meni kuitenkin loppujen lopuksi hyvin. Tunnelma kohosi hetkessa kattoon ja Tomkin alkoi nyt vitsailla kuulusteluista. Itsellanikin suupielet nousivat vakisin ylospain. Ylaparven viranomaiset pysyivat silti kivikasvoina ja jatkoivat tarkkailuamme.

Paatin nyt menna kanttiiniin ostamaan hieman voitonmaljoja Tomin paluun kunniaksi. Nyt oli syyta juhlaan monelta osin. Enaa kaksi paivaa junamatkaa jaljella ja tieto siita, etta paasisimme eteenpain nosti kaikilla mielialaa. Moni muukin seurasi pian perasta viettamaan aikaa kanttiiniin. 
Juhlahumusta ja ymparillamme vallitsevasta iloisesta ilmapiirista ilmeisesti arsyyntyneena, tulipa viela yksi kivikasvoinen sotilaskin aulassa tiukkaan savyyn valittamaan meille tapainturmeluksesta ja herattamastamme yleisesta paheksunnasta. Hollantilaiset viittasivat asialle vain kintaalla ja laiskasti nostivat tuopit ylos lattialta. Paatimme yhteistuumin kuitenkin jatkaa juhlimistamme aseman ulkopuolella. Nauratti taas kerran, etta olipa viela pakko viranomaisten saada sanoa se kuuluisa viimeinen sana.

Pian kuuluikin kuulutus, etta juna olisi valmis lahtemaan eteenpain kohti Pekingia. Nousimme reippaasti junaan ja yllatyksekseni rajamuodollisuudet eivat olleetkaan viela ohitse. Nyt seurasi viela jokaisen huoneen tarkistus kaapin kokoisen viranomaisen toimesta seka huumekoira kavi nuuskimassa jokaisen vaunun lavitse. Emme saaneet poistua talla aikaa huoneistamme ja aika hieman mateli. Paatinpa saadella kamerani asetuksia ja kuvailla huoneessani. Pian selkani taakse ilmestyi kuitenkin naistulliviranomainen joka katsoi minua kylmasti. Huomautti ilmeisesti ettei asemaa saanut kuvata. Niin kuin Venajalla ei saakaan. Siita voi pahimmillaan joutua jopa putkaan. Selitin hataisesti kuinka vain kuvailin Baltika tolkkeja, koska halusin nayttaa ystavilleni kuinka hyvaa olutta Baltika on. Valkoinen valhe, joka osittain kylla olikin totta. Nyt nainen alkoi nauramaan ja pyysi nahda passini. Totesi nimenikin kahteen kertaan ja mainitsi, etta "Harasoo" hyva, hyva. Taman jalkeen han jatkoi matkaansa eteenpain. Huokaisin helpottuneena. Melkeinpa jo pelastyin, etta takavarikoisivat kamerani. 
Muutaman tunnin paasta kaikki huoneet oli kayty lavitse ja naureskelimme koko paivan kestaneille rajamuodollisuuksille. Tosin pian olisi edessa Kiinan rajan ylitys ja kiinalaiset viranomaiset. Toivoimmekin, etta Kiinan rajan ylitys hoituisi nopeammin. Ja kyllahan se hoituikin. Rajaviranomaiset puhuivat hyvaa englantia ja kaskivat vain tayttaa maahantulokortin. Katsoivat toki passinkin tarkkaan, mutta asiat sujuivat paljon jouhevammin. Eika mennyt aikaakaan, kun iloisesti alkanut ilta jatkui ravintolavaunussa. Moneen kertaan kavimme paivan tapahtumat lavitse ja naureskelimme monelle asialle. Pitka paiva venahtikin nyt todella pitkaksi illaksi, mutta se ei tuntunut haittaavan ketaan. Olimme taas paivan lahempana Pekingia.