Tiet erkanevat

14-15.10.2010: Heraan taas kerran sapsahtaen. Tunnen, etta aivan kuin jotakin olisi unohtunut. Mitaan ei kuitenkaan ole taaskaan unohtunut. Vuorokausi on vain vaihtunut toiseksi ja on viela yo. Katselen ulos ikkunasta ja havaitsen valosaastetta joka puolella. Vilkkuvia neonvaloja ja varikkaita isoja mainoskyltteja heijastuu verkkokalvoilleni vahan valia. Huokaan ja totean itsekseni kuinka maisemat ovat muuttuneet naiden seitseman paivan aikana. Samalla myos mietin tulevaa paivaa, koska se on viimeinen paiva talla porukalla tassa junassa. Hieman haikea tunne, koska porukka on hitsautunut tosi hyvin yhteen matkan aikana ja kaikki ovat tuntuneet niin mukavilta. Paatan karkoittaa haikeuden yrittamalla nukkua viela tovin.
Muutama tunti myohemmin heraan virkeana ja samalla junakin pysahtyy asemalle. Paatan hypata ulos junasta raikkaaseen syysilmaan ja ostaa kiinalaisesta katukojusta teeta."Today is the first day of the rest of your life." Jostain syysta tuo sanonta kaikui paassani nyt kun olimme Kiinassa. Pyoriko kyseinen sanonta paassani sen takia, etta ostin vihdoinkin muutakin kuin pelkkaa olutta katukojusta vai tuntuiko Kiina mahdollisuuksien maalta? Holmoja, outoja ajatuksia. Pudistin paatani voimakkaasti haivyttaakseni holmot ajatukset. Leuka rintaan, katse alaviistoon ja nousin takaisin junaan. 

Paatin menna hollantilaisten kanssa ravintolavaunuun aamupalalle. Ruoan lisaksi tilasimme pullon kiinalaista valkoviinia. Ruoka ei ollut erityisen hyvaa, mutta viini ja hyva seura huuhtoivat haikeuden pois minusta. Seuraamme liittyivat myos pian Tom, Sofia ja Hanna. Koko paiva oikeastaan kului ravintolavaunussa istuen ja nautiskellen vaihtuvista maisemista, seurasta ja viinista. Kyselimme toisiltamme mita suunnitelmia kullakin oli jatkon suhteen. Mihin maihin suuntaisimme Kiinan jalkeen, kuinka kauan matkamme kestaisi ja vaihtelimme toki yhteystietoja.
Iloisesta ilmapiirista huolimatta jokaisen kasvoilta paistoi pieni haikeus ja junassa leijui erkanemisen tunne, koska nyt junassa ei ollut enaa kovin paljoa matkustajia meidan lisaksi. Muutama kiinalainen oli samassa vaunussa meidan kanssamme, mutta muuten juna vaikutti aavemaisen tyhjalta.

Ilta eteni nopeasti ja ravintolavaunukin suljettaisiin pian. Paatimme yhteistuumin jatkaa illanviettoa suomenruotsalaisten naisten vaunussa. Siina olikin melkoinen naky, kun pieneen huoneeseen ahtautui 11 ihmista ja kaikki enemman tai vahemman humalassa. Kavipa jopa vaunun provodnitzhakin haatamassa meita ulos, mutta pistimme oven vain uudestaan lukkoon ja jatkoimme juhlimista. Provodnitzhakaan ei enaa vaivautunut tulemaan uudestaan sanomaan meille mitaan. Ymmarsi varmaan kuitenkin, ettemme enaa tulisi taman yon jalkeen olemaan hanen huolenaan. Mikaan ei tuntunut nyt pilaavan tata hyvaa, viimeista yhteista hetkeamme. 

Mutta kuten kaikki illat joskus paattyvat, sai tamakin ilta lopulta paatoksensa silla, etta juomamme loppuivat. Lisaksi tiesimme, etta juna saapuisi aamulla puoli kuudelta Pekingin asemalle joten pienet unet olivat paikallaan. Lopulta ilta paattyi hyvissa, mutta haikeissa tunnelmissa. Kavelin ties monennetta kertaa jo niin tutuksi tulleita kaytavia kadet taskussa kohti vaunuani. Pysahdyinpa viela hetkeksi juttelemaan oman vaununi provodnikin ja provodnitzhan kanssa niita naita ja toivotin hyvat yot heille. Nukahdin hyvilla mielin, mutta vain hetkeksi.
Ennen kuin kunnolla ymmarsinkaan olin jo jalkeilla ja provodnik tuli viela ystavallisesti koputtamaan ovelleni ja varmistamaan, etta olin hereilla. Tarkistin rinkan viela viimeista kertaa, etta kaikki oli kunnossa ja ettei mitaan jaisi junaan. Juna alkoi jarruttaa. Peking ja suuret pilvenpiirtajat halkoivat yollista maisemaa junan hidastaessa vauhtia hetki hetkelta. Rinkka selkaan ja heilautin hyvastit huoneelleni, joka oli tuntunut kuin kodilta naiden seitseman paivan ajan. Kaytavalla provodnik ja provodnitzha kuitenkin pysayttivat minut ja epailin jo hetken, etta olinko unohtanut jotain, mutta he paattivat lahjoittaa minulle pinssin, jossa oli kuva junasta ja joka kuvasi tata junamatkaa. Noyrasti vastaanotin lahjan ja kiitin heita. He kiittivat myos minua, ilmeisesti olivat tyytyvaisia kun olin yrittanyt opetella venajaa ja pyrin matkan aikana muutamaan otteeseen keskustelemaan heidan kanssaan venajaksi. Kattelin kumpaakin hyvastien merkiksi ja hyppasin aseman laiturille.
Muut matkustajat tulivat pian laiturille enemman tai vahemman unisina. Hieman siina viela vaihdoimme kuulumisia ja sitten matkamme jatkuivat eri suuntiin. Suomenruotsalaiset naiset omana porukkanaan, Tom ja hollantilainen Lien jatkoivat yhdessa jonnekin, Angela ja Alexandra suuntasivat yhdessa hyvaan hotelliin ja mina jatkoin matkaani Djeffreyn, Rolfin, Jaron, Claesin ja Adamin kanssa kohti Leo hostellia. 
Aamu alkoi jo sarastaa kirkkaasti ja nain yksi lapsuudenaikainen haaveeni oli tullut tiensa paahan aivan kuten junammekin. Nyt tosin vasta seikkailut toden teolla alkaisivat.