Akrofobiaa ja auringonlaskuja nousevan auringon maassa

Jannaa, etta 24vuoden ikaan mennessa olen katsonut auringonlaskuja Suomessa ehkapa vain yhden kaden sormilla laskettavan maaran. Nyt Japanissa ollessani olen kolmen paivan sisalla nahnyt kaksi todella kaunista auringonlaskua hyvinkin erilaisissa paikoissa. Ehkapa se on tama matkailun eksoottisuus, joka on pakottanut minut olemaan oikeissa paikoissa oikeisiin aikoihin. Suomessa ollessani helposti ajauduin aina selityksiin ettei riita aika ja etta kylla joskus myohemmin sitten kerkeaa, mutta ei tanaan.

Noh, nyt kun sita aikaa todellakin on, niin kavin pari paivaa sitten Osakassa Tempozanin alueella kiertelemassa. Tarkoitukseni oli kayda Osakan akvaariossa, joka on yksi maailman suurimpia. Tulikin siella kaytya, mutta akvaario oli pettymys. Vierella olevalla alueella oli kuitenkin mukava pieni puisto ja yksi maailman suurimmista maailmanpyorista. Paatin, etta katson yollista Osakaa 112metrin korkeuksista ja koska viela oli valoisaa, odottelin pimeaa puistossa istuskellen ja kuvaillen. Kello alkoi lahennella 17.00 ja valo kaikkosi hiukkanen kerrallaan. Siirryin satama-alueelle ja kyllapa oli kaunista katsella tuulisen meren aarelta auringonlaskua. Punainen taivas ja raikas tuulenvire loivat lahtemattoman vaikutelman. Ei ollut muuta hetkea kuin tama tassa. Paikallisiakin kalasteli vierellani ja hetkeksi hekin pysahtyivat katsomaan auringonlaskua. En muistanutkaan, etta auringonlaskut olivat nain kauniita pienia hetkia.

 

Unohtumattoman auringonlaskun jalkeen paatin suunnata maailmanpyoralle. En ollut aikaisemmin maailmanpyorassa ollut joten tamakin olisi mukava kokea vaikka korkeita paikkoja kammoankin. Pakko kylla myontaa, etta vatsanpohjasta otti ja kunnolla, kun nousu vain jatkui ja jatkui. Lisaksi tuuli toi oman mausteensa mukaan juoneen, kun hytti hieman keinui puolelta toiselle. Noh, nakymat silti olivat kaiken jannittamisen vaarti ja itsensa ylittaminen tuntui taas hyvalta.

 

Auringonlaskuista kiinnostuneena ja akrofobikkona oli minun kuitenkin viela tanaan pakko kokea kumpikin asia ennen kuin siirryn Kyotoon. Otin metron paivalla Kitan alueelle ja suunnistin Umedan asemalta kohti Umedan pilvenpiirtajaa. Rakennus ei ensi aluksi tuntunut oikein loytyvan kaikkien muiden pilvenpiirtajien seasta ja niska tulikin kipeaksi jatkuvasta ylospain katselemisesta. Taas kerran kuitenkin avuliaat japanilaiset kielimuurista huolimatta avustivat minut gps-kannykkansa avulla paikalle. Ennen tata olin melkein jo luovuttanut paikan etsimisen!

Umeda sky building oli oikein komea naky ja lankkarituristeja ei liiaksi alueella pyorinyt. Vaikutti lupaavalta. Sisaanpaasy oli n. 7euroa, mutta ei sekaan loppupeleissa paha ollut siita mitka nakymat sielta avautuivat. Hissilla ylosmenokin oli janna kokemus sinansa, kun korvat menivat lukkoon ja puolivalissa matkaa oli vain lasiseinaa ymparilla. Taas kerran, vaikka vatsanpohjasta ottikin niin jostakin syysta oli pakko aina katsoa alaspain vaikka tekikin haijya.

Ja jos rakennus sinallaan oli jo arkkitehtuurin taidonnayte ja komea, niin nakymat ylhaalta olivat viela asteen verran komeammat. Vielapa kun osuin auringonlaskun aikaan rakennukselle niin luvassa oli taas kaunista katseltavaa. Yhtakkia korkeatpaikat eivat tuntuneetkaan niin kauheilta.

 

 

Kielitaidottomuutta ja kuumaa keittoa

Kielitaidottomuus voi johtaa useinkin melko huvittaviin tilanteisiin ja usein ne voivat aluksi tuntua epamiellyttavilta, mutta jalkikateen ajateltuna melko mukavilta kuitenkin. Taman sain itse kokea edellispaivana, kun marssein ensimmaiseen ravintolaan sisalle minka vain nalantunteen houreista pystyin havaitsemaan. Ulkopuolella oli mainostaulu, jossa nakyi olevan oikeinkin herkullisia annoksia ja hinnatkaan eivat olleet kukkarolle pahimmat mahdolliset. Siispa sisalle ravintolaan ja tilaamaan herkulliselta nayttava keitto.

 

Kaikki sujui alussa ihan hyvin vaikken osaakaan puhua japania. Tarjoilija osoitti paikan jossa voin istua, kysyi montako tulee syomaan ja ojensi lampiman pyyhkeen, jolla kuuluu pyyhkia kadet ja kasvot. Taman jalkeen han toi lasillisen vetta ja tyynena istuin odottelemaan annosta. Nyt kuitenkin alkoi kokki kavella minua kohti keittiosta ja puhui japaniksi jotain mita en ymmartanyt. Paatin vain vastata myontavasti, etta "hai, hai, arigato" kylla, kylla kiitos. Kokki katsoi minua hieman huvittuneena ja lahti kohti keittiota. Sita ennen han kuitenkin siteerasi minun tekstejani japanilaisille "salarymenille" jotka ruokailivat sermin takana. Epailin hetken, etta mitas tassa nyt oikeen mentiinkaan tilaamaan, mutta rauhoituin kun alkupalat tulivat poytaan ja itse paaruokakin tuli nopeasti eteeni.

Paatin popsia kaikessa rauhassa alkupalat ja odottaa, etta hoyryava keitto hieman jaahtyisi. Aikaa, kun oli ihan riittamiin eika kiiretta mihinkaan. Syotyani oikein herkulliset alkupalat, joista yksi lautasellinen (ylin vasemmalla) oli todella tulista, paatin siirtya lopultakin grande finaleen. Kerkesin yhden suullisen ottaa keittoa suuhuni kunnes tunsin todella polttavan tunteen suussani. Seuraava horppy oli taas tulisempi ja kolmannella lusikallisella oli pakko ottaa aikalisa. Tassa vaiheessa olin aivan hiesta marka, naamaa kuumoitti ja alkoi nenakin vuotaa.

Kokkikin tuli morjestamaan minua kolme kertaa ruokailuni aikana ja kyselemaan japaniksi millaista ruoka on. Tai nain luulin hanen kysyvan. Taas kerran vastasin: "Hai, hai, domo arigato. Good, good!" Kokki oli oikein mielissaan ja taman johdosta han toi eteeni tayden lautasen mainitsemaani tulista alkupalaa. Ihan kuin ei olisi jo tarpeeksi vaikeuksia taman paaruoankin kanssa. Japanilaiset liikemiehetkin alkoivat lahtea ravintolasta takaisin toihin ja muutamat heista katsoivat minua huvittuneena, ja osa jopa toivotti tsemppia minulle. Taisivat tietaa mihin liemeen oli "gaijin" itsensa pistanyt.

 

Viimeinen lusikallinen keittoa ja tayslasillinen vetta tuntuivat kuin olisin loytanyt keitaan aavikolla. Helpotti. Olin kylla itseeni tyytyvainen, kun en saattanut kokkia hapeaan enka itseani vaikka koko ravintola huvittuneesti ruokailuani katselikin. Pyysin laskun ja ystavallisesti viela mainitsin kokille "Gochiso-sama deshita!" Toisin sanoen mainitsin, etta: "Se oli oikea kunnon ateria!" Ja sita se todellakin kylla oli.

Trick or treat!

Puuh, koko paivan on painanut lieva vasymys ja ohuen ohut ronkainen eilisen juhlimisen johdosta. Lahdettiin tosiaan koko hostelliporukan kanssa Osakan yohon ja kavimme muutamalla klubilla ja keskustassa katsomassa kuinka hienoja asuja japanilaisilla oli paallaan halloweenin kunniaksi. Pakko kylla myontaa, etta todella upeita asuja oli ja niihin oli nahty vaivaa! Saali vain etten ottanut kameraa mukaan, koska muutama ilta sitten kavi nukkumatti nukuttamassa meikan kesken illan ja oli mukana kaikki tavarat passista lompakkoon ja kameraan mukana. Japani kuitenkin on sen verran turvallinen maa ettei mitaan oltu varastettu vaikka paikalliset nuoret nakivatkin, etta "gaijin" siina vahan lukua ottaakin keskella baaria.

 

Hintatasosta voin kertoa, etta juomat olivat suurelta osin samoissa hinnoissa kuin Suomessa tai 1-2 euroa kalliimmat. Noh, joka tapauksessa kallista lystia se oli viettaa kostea ilta hienostoklubeissa, mutta tulipahan sellaisetkin sitten nahtya. Edullisin tapa taalla vetaa taysranni paalle on vuokrata karaokehuone kavereiden kesken, koska siella saa olla monta tuntia ja yleensa juomat kuuluvat hintaan. Lisaksi onhan se mukavaa lauleskella iloista japanilaista purkkapoppimusaa, kun on tukeva nousuhumala paalla kuin sen sijaan, etta lauleskelee niita perussuomalaisia syysvitutuslaskuhumalaelamanvalttikortitheitetty-kappaleita.

 

Enemman tai vahemman krapulaisen paivan paatteeksi hostellin henkilokunta ja vieraat olivat jarjestaneet minulle yllatyksen. Olin tassa hostellin koneella kirjoittelemassa sahkopostia kunnes eras henkilokuntaan kuuluvista pyysi minua menna dormitoryhuoneeseen ja ilmoittaa mitka tavarat ovat minun. Hieman tasta hammentyneena tein tyota kaskettya ja kavin ilmoittamassa tavarani Odille. Tullessamme rappusia alaspain ihmettelin miksi valot olivat pois paalta kunnes huomasin koko hostellin vaen seisovan rivissa ja he alkoivat laulaa hyvaa syntymapaivaa minulle. Pakko myontaa etten ollut yhtaan varautunut tahan ja liikutuin suuresti. Taisin jopa hieman punastuakin. Olivat leiponeet lisaksi pienen kakun, jossa oli nimikirjaimeni ja kynttilatkin oli poydalle katettu. Naureskeltiin etteivat tohtineet kakkuun koko nimeani pistaa, koska eivat nimeani aivan taysin viela osaa kirjoittaa. Mutta kylla oli hyvalle paivalle oikein hyva paatos, ja taas kerran tuli osoitus japanilaisten kasittamattomasta vieraanvaraisuudesta ja kohteliaisuudesta!

Konichiwa!

Konichiwa! Eli kuten taalla nousevan auringon maassa tavataan sanoa terve. Pitka matka on nyt jo tultu ja silti reissu on vasta aluillaan. Pahoitteluni ettei blogin paivitteleminen ole onnistunut ja olette paasseet nakemaan vain samoja tilapaivityksia viikosta toiseen. Junamatka Venajan lapi, kun kesti 7pvaa ja Kiinassa blogspot, facebook yms. on kielletty joten en paassyt paivittelemaan. Nyt saavuttuani Japaniin on meininki aivan erilainen. Ei tietoakaan Kiinan kaltaisesta poliisivaltiosta ja isoveli valvoo-meiningista. Pakko myontaa, etta vapauttava tunne tuli heti, kun tanne saavuin.

Nain ensi alkuun voin sanoa, etta aivan uskomaton matka tama on jo tahankin asti ollut ja kuinka paljon viela kaikkea onkaan edessa. Paljon on tullut tavattua erilaisia ihmisia eri puolilta maailmaa ja koettua kaikennakoista ikimuistoista. Niin hyvassa kuin myos vahan pahassakin.

Olen saanut monilta ihmisilta (lahinna muilta kuin reppureissaajilta) kuulla matkani aikana miten uskalsin lahtea yksin matkaamaan toiselle puolelle maailmaa aivan ummikkona. Ei tama niin vaarallista ole tahan mennessa ollut kuin mita itsekin ensiksi ajattelin. Maalaisjarjella on paassyt joka tilanteesta hyvin ulos ja maalaisjarkea kayttamalla pystyy jo valttamaan n.90% epailyttavat tilanteet. Yksin kun matkustaa on ikaankuin pakotettu tutustumaan muihin ihmisiin ja paikallisiinkin olen tutustunut todella hyvin joka maassa. On kylla hieno tunne, kun matkustat kiinalaisessa junassa 24h kovalla istumapaikalla paikallisten koyhien kiinalaisten kanssa, jotka eivat ole koskaan nahneet lansimaalaista ja eivat osaa englantia. Siina kun ystavystyt vaunullisen paikallisia ihmisia kanssa on hymy herkassa, kun valokuvia napsitaan ja tarjoillaan auringonkukansiemenia ja muuta pienta purtavaa ja juttua riittaa vaikkei taysin ymmarretakaan toisiamme. Ehka ainoa asia mita valilla on yksin matkustaessa kaivannut on se, etta kun nakee jotain todella kaunista ja hienoa, se on mukava jakaa jonkun toisen ihmisen kanssa. Paasaantoisesti kuitenkin yksin matkustavana et tule kuitenkaan olemaan yksinainen. Kuten en itsekaan ole ollut.

Noh, tama oli tallainen pikainen paivitys etta miten menee jne. Japanilainen guesthouse Koma, jossa nyt kirjoittelen tata blogia on aivan mahtava ja rento mesta. Japanilaiset alternativenuoret pitkine rastoineen soittelevat reggaeta taalla aulassa 24/7 ja ollaan kayty parit kaljatkin jo kippaamassa. Huomenna, kun taytan vuosia suunniteltiin etta lahdetaan hostellin porukan kanssa Osakan yohon ja japanilaisiin halloween bileisiin. Saas nahda heittaako askel paljonkin, kun palataan takaisin hostellille!

Ps. Tassa muutama kuva mita nyt kiireessa napsein taalta Japanista. Veikkaanpa, etta allaolevat kuvat kertovat millainen zen-buddhalainen mielenlaatu taytyy olla, kun ruuhka-aikana paattaa "pikaisesti" kayda kaupassa ostamassa siksarin olutta ja wc-paperia.