Shinkansenilla Nagoyaan

Nyt kun sain junapaivakirjat Venajan osalta tanne julkaistua, on aika taas hieman kertoa mita taalla Japanissa olen tehnyt ja kohdannut. Ensiksikin, olen alkuperaisesta suunnitelmasta poiketen reissannut monessa kaupungissa taalla. Aluksi suunnittelin tutustuvani vain Osakaan, Kyotoon ja Tokyoon, mutta nyt olen kolunnut lapi myos Hiroshiman, Nagoyan, Koromon (jonka nykyinen, oikea nimi paljastuu blogin edetessa) seka Fukuokan. On tullut siis nahtya pintaraapaisulta seka moderni, etta se perinteisempi puoli Japanista.
Seuraavat kaksi blogikirjoitusta liittyvat toisiinsa, mutta paatin erottaa ne toisistaan otsikoilla. Nain ollen yhdesta blogista ei tule liian pitkaa ja lukeminen helpottuu. Mainittakoon myos, etta ensimmaisessa kirjoituksessa tulen kertomaan lahinna junamatkastani Nagoyaan ja Nagoyasta ylipaansa, kun taas toinen kirjoitukseni tulee kertomaan paivastani Koromon kaupungissa. Nyt kuitenkin junapaivakirjaa vaihteeksi Japanista, olkaapa hyva!

24.11.2010: Stressi painaa paalle. Jannittaa, etta olenko nyt varmasti tehnyt kaiken oikein. Kulkuluvat - kunnossa, junalippu - kunnossa, majoitus Nagoyassa - epaselvaa viela, kartta Nagoyasta - ei tietoa mista sellaisen voin noutaa, reitti Koromon kaupunkiin - ei mitaan kasitysta miten sinne tulen paasemaan. Hymahdan isani elamanohjeelle siita miten hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Omena on tuntunut siis putoavan minun kohdallani kauas puusta. 
Olen viettanyt nyt muutaman paivan Tokyossa ja en saanut varattua bussilippua Nagoyaan. Saali, silla se olisi tullut edullisemmaksi kuin ostamani Shinkansen-lippu. 90euroa yhteen suuntaan tuntuu kalliilta, ja sita se onkin. Noh, tuleepahan nyt koettua millaista kyytia kaikkein nopein luotijuna "Nozomi" tulee antamaan.  300km/h kulkeva juna kun kuitenkin on hieman toisenlainen kuin VR:n tarjoamat Intercity-junat. 
Stressaavaa odottamista. Vilkuilua lahtoaikatauluihin muutaman minuutin valein. "Olenko oikealla lahtolaiturilla, onko seuraava juna se mika lahtee Nagoyaan?" Kysymykset seuraavat taas kerran toisiaan. Rauhoitun, kun naen etta juna saapuu minuutilleen oikeaan aikaan ja ystavallinen henkilokunta opastaa minut junaan. Yksi huoli vahemman listalla.

Kahden tunnin junamatkan aikana teen jo itsellekin tutuksi tulleet junissa suoritettavat japanilaiset rutiinit. Nukun, syon "eki-benton" eli asemalta ostetun takeaway-lounaan ja nukun hieman lisaa. Sen verran kuitenkin kerkesin maisemia katsella, etta nayttaytyipa Mt. Fuji-sankin pilvipeitteen lomasta minulle jylhassa olemuksessaan. Nakymat olivat taas kerran upeat ja yritimme vierustoverin kanssa Fuji-sanista hieman keskustellakin kielimuurista huolimatta. Loppumatkan katselin maisemia ja ihmisten toimia junassa. Lisaksi en voinut kuin ihastella miten nopeasti ja tasaisesti juna kulki pitamatta sen suurempaa metelia. Alkoi tulemaan tunne, etta 90:lla eurolla en ostanut vain junamatkaa vaan kokemuksen, jonka arvoa ei voi mitata rahalla. Mielialani nousi ja stressi unohtui hetkeksi.

 









Junan saavuttua Nagoyaan paatin heti selvittaa tieni lahimpaan infopisteeseen. Sellainen loytyikin asemalta ja ystavallinen henkilokunta neuvoi minua miten paasen Koromon kaupunkiin. Kirjoittivat selkeat ohjeet milloin mikakin juna pitaa ottaa ja milla laiturilla seista mihinkin aikaan. Kiitin ystavallisesta palvelusta ja otin viela mennessani mukaan Nagoyan kartan. Nyt tarvitsisi loytaa halpa hostelli, jossa yopya. Pian kuitenkin selvisi, etta Lonely Planetissa mainitut hostellit eivat enaa olleet toiminnassa joten paatin etsia kohtuuhintaisen hotellin missa yopya. Saisi hotellihuone kelvata talla kertaa vaikka hinta voisi olla puolet enemman mita hostellien dormitoryt. Hyva hotelli loytyikin muutaman tunnin harhailun jalkeen, ja henkilokunta antoi viela alennusta hinnassakin kun hieman epailevana naytin heille hintaa. Win-win tilanteen jalkeen paatin kayda viela pikaisesti ottamassa muutamia kuvia Nagoyan kaupungista ja nauttia kahvit uuvuttavan paivan paatteeksi. Huolimatta siita, etta nautein illalla viela ison kupillisen kahvia, uni tuli todella nopeasti. Pitkat younet tulivatkin nyt tarpeeseen silla huomenna tulisi olemaan aikainen heratys ja pitka paiva...

 

Tiet erkanevat

14-15.10.2010: Heraan taas kerran sapsahtaen. Tunnen, etta aivan kuin jotakin olisi unohtunut. Mitaan ei kuitenkaan ole taaskaan unohtunut. Vuorokausi on vain vaihtunut toiseksi ja on viela yo. Katselen ulos ikkunasta ja havaitsen valosaastetta joka puolella. Vilkkuvia neonvaloja ja varikkaita isoja mainoskyltteja heijastuu verkkokalvoilleni vahan valia. Huokaan ja totean itsekseni kuinka maisemat ovat muuttuneet naiden seitseman paivan aikana. Samalla myos mietin tulevaa paivaa, koska se on viimeinen paiva talla porukalla tassa junassa. Hieman haikea tunne, koska porukka on hitsautunut tosi hyvin yhteen matkan aikana ja kaikki ovat tuntuneet niin mukavilta. Paatan karkoittaa haikeuden yrittamalla nukkua viela tovin.
Muutama tunti myohemmin heraan virkeana ja samalla junakin pysahtyy asemalle. Paatan hypata ulos junasta raikkaaseen syysilmaan ja ostaa kiinalaisesta katukojusta teeta."Today is the first day of the rest of your life." Jostain syysta tuo sanonta kaikui paassani nyt kun olimme Kiinassa. Pyoriko kyseinen sanonta paassani sen takia, etta ostin vihdoinkin muutakin kuin pelkkaa olutta katukojusta vai tuntuiko Kiina mahdollisuuksien maalta? Holmoja, outoja ajatuksia. Pudistin paatani voimakkaasti haivyttaakseni holmot ajatukset. Leuka rintaan, katse alaviistoon ja nousin takaisin junaan. 

Paatin menna hollantilaisten kanssa ravintolavaunuun aamupalalle. Ruoan lisaksi tilasimme pullon kiinalaista valkoviinia. Ruoka ei ollut erityisen hyvaa, mutta viini ja hyva seura huuhtoivat haikeuden pois minusta. Seuraamme liittyivat myos pian Tom, Sofia ja Hanna. Koko paiva oikeastaan kului ravintolavaunussa istuen ja nautiskellen vaihtuvista maisemista, seurasta ja viinista. Kyselimme toisiltamme mita suunnitelmia kullakin oli jatkon suhteen. Mihin maihin suuntaisimme Kiinan jalkeen, kuinka kauan matkamme kestaisi ja vaihtelimme toki yhteystietoja.
Iloisesta ilmapiirista huolimatta jokaisen kasvoilta paistoi pieni haikeus ja junassa leijui erkanemisen tunne, koska nyt junassa ei ollut enaa kovin paljoa matkustajia meidan lisaksi. Muutama kiinalainen oli samassa vaunussa meidan kanssamme, mutta muuten juna vaikutti aavemaisen tyhjalta.

Ilta eteni nopeasti ja ravintolavaunukin suljettaisiin pian. Paatimme yhteistuumin jatkaa illanviettoa suomenruotsalaisten naisten vaunussa. Siina olikin melkoinen naky, kun pieneen huoneeseen ahtautui 11 ihmista ja kaikki enemman tai vahemman humalassa. Kavipa jopa vaunun provodnitzhakin haatamassa meita ulos, mutta pistimme oven vain uudestaan lukkoon ja jatkoimme juhlimista. Provodnitzhakaan ei enaa vaivautunut tulemaan uudestaan sanomaan meille mitaan. Ymmarsi varmaan kuitenkin, ettemme enaa tulisi taman yon jalkeen olemaan hanen huolenaan. Mikaan ei tuntunut nyt pilaavan tata hyvaa, viimeista yhteista hetkeamme. 

Mutta kuten kaikki illat joskus paattyvat, sai tamakin ilta lopulta paatoksensa silla, etta juomamme loppuivat. Lisaksi tiesimme, etta juna saapuisi aamulla puoli kuudelta Pekingin asemalle joten pienet unet olivat paikallaan. Lopulta ilta paattyi hyvissa, mutta haikeissa tunnelmissa. Kavelin ties monennetta kertaa jo niin tutuksi tulleita kaytavia kadet taskussa kohti vaunuani. Pysahdyinpa viela hetkeksi juttelemaan oman vaununi provodnikin ja provodnitzhan kanssa niita naita ja toivotin hyvat yot heille. Nukahdin hyvilla mielin, mutta vain hetkeksi.
Ennen kuin kunnolla ymmarsinkaan olin jo jalkeilla ja provodnik tuli viela ystavallisesti koputtamaan ovelleni ja varmistamaan, etta olin hereilla. Tarkistin rinkan viela viimeista kertaa, etta kaikki oli kunnossa ja ettei mitaan jaisi junaan. Juna alkoi jarruttaa. Peking ja suuret pilvenpiirtajat halkoivat yollista maisemaa junan hidastaessa vauhtia hetki hetkelta. Rinkka selkaan ja heilautin hyvastit huoneelleni, joka oli tuntunut kuin kodilta naiden seitseman paivan ajan. Kaytavalla provodnik ja provodnitzha kuitenkin pysayttivat minut ja epailin jo hetken, etta olinko unohtanut jotain, mutta he paattivat lahjoittaa minulle pinssin, jossa oli kuva junasta ja joka kuvasi tata junamatkaa. Noyrasti vastaanotin lahjan ja kiitin heita. He kiittivat myos minua, ilmeisesti olivat tyytyvaisia kun olin yrittanyt opetella venajaa ja pyrin matkan aikana muutamaan otteeseen keskustelemaan heidan kanssaan venajaksi. Kattelin kumpaakin hyvastien merkiksi ja hyppasin aseman laiturille.
Muut matkustajat tulivat pian laiturille enemman tai vahemman unisina. Hieman siina viela vaihdoimme kuulumisia ja sitten matkamme jatkuivat eri suuntiin. Suomenruotsalaiset naiset omana porukkanaan, Tom ja hollantilainen Lien jatkoivat yhdessa jonnekin, Angela ja Alexandra suuntasivat yhdessa hyvaan hotelliin ja mina jatkoin matkaani Djeffreyn, Rolfin, Jaron, Claesin ja Adamin kanssa kohti Leo hostellia. 
Aamu alkoi jo sarastaa kirkkaasti ja nain yksi lapsuudenaikainen haaveeni oli tullut tiensa paahan aivan kuten junammekin. Nyt tosin vasta seikkailut toden teolla alkaisivat.

Zabaikalsk ja tullimiehet tiukkoina osa 2.

13.10.2010: Astellessamme sisalle valoisaan ja tilavaan Zabaikalskin aseman odotusaulaan oli lahes jokaisella meista epavarma olo Tomin kohtalosta. Kaikki kyselimme toisiltamme tiesimmeko jotain uutta hanen tilanteestaan. Joku oli nahnyt hanet vietavan kuulusteltavaksi ja itse tiesin mainita, etta viranomaiset olivat kiinnostuneita hanen kahdesta passistaan. Kukaan meista ei kuitenkaan ollut taysin varma miten Tomin tulisi kaymaan. Toivoimme tietenkin parasta.
Huomasin asemalla, etta ylakerrasta kasin meita tarkkailivat tuimasti miliisit ja rajaviranomaiset. En tieda johtuiko happaman nakoiset naamat meista vai ulkona vallitsevasta kylmasta ilmasta. Joka tapauksessa itseani hieman ahdisti jatkuva tarkkailun alla oleminen. Paatinpa lahtea kiertelemaan ympari asemaa, jotta valttyisin jatkuvalta tarkkailulta.
Pienen kiertelyn jalkeen loysin pienen aseman baarin, jossa oli muitakin reissaajia. Sielta sai ostettua taas kerran kaikkea sita mita matkan varreltakin pystyi kioskeista ostamaan. Toisin sanoen olutta ja nuudeleita ja kaikkea pienta silta valilta. En tohtinut kuitenkaan itse viela ostaa voitonmaljoja, koska Tom oli viela kuulusteltavana siella jossakin. Jotenkin stressasi hanen kohtalonsa itseanikin. Ostin lopulta nuudeleita hieman evaaksi ja talsein epavarmoin askelin takaisin kohti odotusaulaa.
Lopulta odottaminen palkittiin ja hetken aikaa istuttuani nain, etta sieltahan Tom tulee suu messingilla meidan luoksemme. Olimme kaikki iloisia hanen puolestaan, etta asiat jarjestyivat kuntoon ja pian alkoikin melkoinen kyselytulva siita mista oikein oli ollut kyse. Tom kertoi, etta viranomaiset olivat vain halunneet nayttaa hanelle "kuka taalla on pomo". Manailimme paikallisten viranomaisten tapoja, mutta minkas teit. Maassa maan tavalla. Kaikki meni kuitenkin loppujen lopuksi hyvin. Tunnelma kohosi hetkessa kattoon ja Tomkin alkoi nyt vitsailla kuulusteluista. Itsellanikin suupielet nousivat vakisin ylospain. Ylaparven viranomaiset pysyivat silti kivikasvoina ja jatkoivat tarkkailuamme.

Paatin nyt menna kanttiiniin ostamaan hieman voitonmaljoja Tomin paluun kunniaksi. Nyt oli syyta juhlaan monelta osin. Enaa kaksi paivaa junamatkaa jaljella ja tieto siita, etta paasisimme eteenpain nosti kaikilla mielialaa. Moni muukin seurasi pian perasta viettamaan aikaa kanttiiniin. 
Juhlahumusta ja ymparillamme vallitsevasta iloisesta ilmapiirista ilmeisesti arsyyntyneena, tulipa viela yksi kivikasvoinen sotilaskin aulassa tiukkaan savyyn valittamaan meille tapainturmeluksesta ja herattamastamme yleisesta paheksunnasta. Hollantilaiset viittasivat asialle vain kintaalla ja laiskasti nostivat tuopit ylos lattialta. Paatimme yhteistuumin kuitenkin jatkaa juhlimistamme aseman ulkopuolella. Nauratti taas kerran, etta olipa viela pakko viranomaisten saada sanoa se kuuluisa viimeinen sana.

Pian kuuluikin kuulutus, etta juna olisi valmis lahtemaan eteenpain kohti Pekingia. Nousimme reippaasti junaan ja yllatyksekseni rajamuodollisuudet eivat olleetkaan viela ohitse. Nyt seurasi viela jokaisen huoneen tarkistus kaapin kokoisen viranomaisen toimesta seka huumekoira kavi nuuskimassa jokaisen vaunun lavitse. Emme saaneet poistua talla aikaa huoneistamme ja aika hieman mateli. Paatinpa saadella kamerani asetuksia ja kuvailla huoneessani. Pian selkani taakse ilmestyi kuitenkin naistulliviranomainen joka katsoi minua kylmasti. Huomautti ilmeisesti ettei asemaa saanut kuvata. Niin kuin Venajalla ei saakaan. Siita voi pahimmillaan joutua jopa putkaan. Selitin hataisesti kuinka vain kuvailin Baltika tolkkeja, koska halusin nayttaa ystavilleni kuinka hyvaa olutta Baltika on. Valkoinen valhe, joka osittain kylla olikin totta. Nyt nainen alkoi nauramaan ja pyysi nahda passini. Totesi nimenikin kahteen kertaan ja mainitsi, etta "Harasoo" hyva, hyva. Taman jalkeen han jatkoi matkaansa eteenpain. Huokaisin helpottuneena. Melkeinpa jo pelastyin, etta takavarikoisivat kamerani. 
Muutaman tunnin paasta kaikki huoneet oli kayty lavitse ja naureskelimme koko paivan kestaneille rajamuodollisuuksille. Tosin pian olisi edessa Kiinan rajan ylitys ja kiinalaiset viranomaiset. Toivoimmekin, etta Kiinan rajan ylitys hoituisi nopeammin. Ja kyllahan se hoituikin. Rajaviranomaiset puhuivat hyvaa englantia ja kaskivat vain tayttaa maahantulokortin. Katsoivat toki passinkin tarkkaan, mutta asiat sujuivat paljon jouhevammin. Eika mennyt aikaakaan, kun iloisesti alkanut ilta jatkui ravintolavaunussa. Moneen kertaan kavimme paivan tapahtumat lavitse ja naureskelimme monelle asialle. Pitka paiva venahtikin nyt todella pitkaksi illaksi, mutta se ei tuntunut haittaavan ketaan. Olimme taas paivan lahempana Pekingia.

Zabaikalsk ja tullimiehet tiukkoina osa 1.

13.10.2010:  Aamu aukeni hyvalla kirkkaalla saalla, mutta tummalla mielialalla. Koko yon paassa olivat velloneet ajatukset taman paivan tullimuodollisuuksista. Niin paljon olin kauhutarinoita kuullut rekisteroimattomista viisumeista ja siita aiheutuvista seurauksista, kuten maastakarkotuksista ja putkaan joutumisista. Minunkaan viisumini ei ollut rekisteroity. 
Selitan hieman taustoja. Venajan viisumin saadaksesi sinun on ensin saatava "kutsu" Venajalle. Joko yritys tai yksityinen henkilo voi sinut kutsua sinne. Taman jalkeen voit anoa viisumia tayttamalla lupalappuset ja toivoa, etta viisumi tulee ajallaan ja etta saat toivomasi viisumin. Noudat viisumin ja huoahdat helpotuksesta, etta tassa tama nyt sitten oli. Eikun matkaan vain Venajalle. Vaarin. Nyt seuraa byrokraattinen osuus. Sinun on rekisteroitava viisumisi kolmen arkipaivan kuluttua saavuttuasi Venajalle. Sen voi tehda hotellisi jossa yovyt tai voit itse yrittaa rekisteroida sen erilaisissa virastoissa. Rekisterointi vaaditaan, jos oleskelet enemman kuin kolme arkipaivaa yhdessa venalaisessa kaupungissa. Periaatteessa siis, kun itse olin junassa jatkuvasti matkalla eteenpain en tulisi viettamaan yhtakaan kokonaista paivaa yhdessakaan venalaisessa kaupungissa joten en tarvitsisi viisumin rekisteroimistakaan. Nain toivoin asian olevan, mutta olin kuullut asiasta niin monta eri versiota joten sen takia jannitin asiaa. Lisaksi asiaa ei helpottanut sekaan, etta venalaiset viranomaiset osaavat halutessaan olla todella hankalia.

Keskustelin rajamuodollisuuksista junan muiden reppureissaajien kanssa. Englantilaista Tomia jannitti viranomaisten suhtautuminen hanen kaksoiskansalaisuuteensa ja siihen, etta hanella oli kaksi passia. Arvelin itsekin, etta han joutuisi varmasti tiukkaan syyniin asian johdosta. Portugalilaiset Angela ja Alexandra olivat viisuminsa rekisteroineet, samoin kuin suomenruotsalaiset Sofia, Ruuth ja Hanna. Itseani alkoi kylmata, etta olinko ainoa joka ei ollut viisumia rekisteroinyt. Noh, onneksi samana paivana tutustuin leppoisiin hollantilaisiin Jeffiin, Rolfiin ja Jaroon, jotka vahat olivat valittaneet viisumin rekisteroimisesta saati edes kuulleet koko asiasta. Jannitys keveni hieman omilta harteilta kuultuani taman. Tiesin etten ainakaan olisi taman asian kanssa yksin.
Maisemat myos rauhoittivat mieltani. Olimme kulkeneet nyt koko paivan lahella Mongolian rajaa ja taman vuoksi nakyma oli pelkkaa autiomaata. Vain silloin talloin nakyi taloja tai teita. Muuten maiseman taytti vain keltainen hiekka, kitukasvuiset pensaat ja puut seka sinistakin sinisempi kirkas taivas. Joskus erehtyi nakemaan horisontissa myos muutaman paimentolaisen. Viimeistaan nyt hiipi mieleeni ajatus siita, etta todellakin olin kaukana kotoa.

Juna hiljensi vauhtia taas kerran. Zabaikalsk. Rajamuodollisuudet odottivat jokaista meita. Sydan sisallani alkoi lyoda villiin tahtiin. Syke nousi koviin lukemiin nopeasti ja hikikin puski ihopaidan lapi vakisin. Tilanne toi vakisinkin mieleeni elokuvan Keskiyon pikajuna vaikken itse mitaan salakuljettanutkaan toisin kuin paahenkilo kyseisessa elokuvassa. Naurahdin hermostuneesti omille ajatuksilleni. Provodnik tuli nyt kaskemaan meita pysymaan hyteissamme rajamuodollisuuksien ajan. Han selitti pitkan litanian jotakin venajaksi, mutta tyhmempikin maalaispoika tajusi, etta nyt piti pysytella kiltisti paikoillaan. 
Tovin oli hiljaista kunnes tuiman nakoinen viranomainen tuli huoneeni oven eteen ja katsoi minua tiukasti silmiin. Vastasin katseeseen laiskasti ja hieman vasyneen oloisena. Mies puhui englantia ja kaski nayttamaan matkatavarani. Otin rinkan reippaasti esille ja naytin sita hanelle. Olin avaamassa rinkkaani kunnes han yhtakkia hymyili minulle ja sanoi: "I believe you." Han toivotti viela peraan hyvat paivanjatkot ja jatkoi kulkuaan eteenpain kaytavalla. Provodnitzha tuli hanen perassaan, naytti minulle tsemppia ja hymyili kauniisti. Paattelin, etta han oli ilmeisesti maininnut minusta ja kohonneesta venajankielen taidoistani viranomaisille jotakin, koska he kayttaytyivat minua kohtaan hyvin asiallisesti. Olin muutenkin tahan mennessa tullut todella hyvin toimeen vaunumme henkilokunnan kanssa ja silloin talloin keskustelimme venajaksi ja elein milloin mistakin. Hyvat tavat paljastuivat taas kullanarvoisiksi elamassa. Talla kertaa keskella ei-mitaan maata.
Englantilainen Tom kuitenkin joutui poistumaan junasta, koska tullimiehet eivat kasittaneet hanen kahta passiaan. Tom oli selvasti hataantyneen oloinen ja han pyysi minua ottamaan yhteystiedot ylos, jos han nyt jostain syysta tanne joutuisi pidemmaksi aikaa jaamaan. Lisaksi lupasin huolehtia hanen matkatavaroistaan. Tom joutui kuulusteluhuoneeseen tullimiesten saattelemana ja hollantilaisetkin joutuivat kovaan tenttiin junassa, koska heilla oli eri maiden valuuttaa niin paljon mukanaan. Junan henkilokunta pyysi minua tulkiksi hollantilaisten ja venalaisten tullimiesten kesken, koska olin oppinut junassa venajaa jonkin verran. Siina sitten toimin hetken tulkkina ja tilanne raukesikin pian. Pisti kylla vakisinkin hymyilyttamaan, etta viisi paivaa olin opiskellut venajaa Vladimirin kanssa ja nyt jo olin kansainvalinen tulkki Venajan ja Kiinan rajalla hollantilaisten ja venalaisten kesken!
Aamupaiva menikin ensimmaisissa rajamuodollisuuksissa ja tata seurasi poistuminen junasta siksi aikaa kunnes junan pyorat oltiin saatu vaihdettua. Kiinan kiskot, kun on asennettu kapeammiksi kuin venalaiset kiskot. Poistuimme hollantilaisten ja muiden reissaajien kanssa junasta, ja karkasimme kylmalta aavikkoilmalta pakoon Zabaikalskin asemalle sisaan. Tassa vaiheessa huokaisin helpotuksesta enka tiennyt, etta viela tulisi olemaan pitka ja tapahtumarikas paiva edessa...

Pyhia jarvia ja puhdistusriitteja

12.10.2010: Peseytymattomyys hairitsee. Viisi paivaa junassa alkaa tekemaan tehtavansa. Yritan ajatella armeija-aikoja jolloin peseytymattomyys oli enemmankin saanto kuin poikkeus. 14paivaa peseytymatta meni silloin helposti. Nyt jo viisi paivaa tuntuu tuskaiselta. Kaannan paatani, jotta en haistaisi itseani. Ei auta.

Herasin aamulla todella aikaisin. Aamu alkoi siis talla kertaa erittain tuskaisissa merkeissa. Lyhyet younet ja nuhruinen olemus eivat saaneet mielialaa kattoon vaikka tanaan olisi tiedossa Baikal-jarven ohittaminen ja kauniita maisemia edessa. Yritan karkoittaa mielestani ikavat lapselliset ajatukseni. Kuitenkin tieto peseytymattomyydesta tykyttaa paassani sen verran voimakkaasti, etta paatan edes jollain tavalla saada itseni puhtaaksi.

Hetken mietittyani muistelin nahneeni inva wc:n kolmannessa vaunussa. Siella olisi tilaa enemman ja lattiassa oli muistaakseni kaivoreika. Paatan tarttua harkaa sarvista ja ottaa mukaan kahden litran vesipullon, monitoimityokalun mallia Leatherman-kopio, saippuaa ja puhtaita vaatteita. Unohtamatta tietenkaan pyyhetta. Ryntaan vauhdilla kolmanteen vaunuun, koska viela muut matkustajat eivat olleet heranneet aamutoimiin. Ilokseni totesin ettei ketaan nakynyt kaytavilla ja etta wckin oli enemman kuin tilava. Halkaisen pullon kahtia veitsella ja nain saan muodostettua kaksi kuppia joista saan parskittya vetta ylleni. Eikun pesutoimiin, mars!

Jaakylmaa vetta ylle pari kupillista, saippuointi ja sama edella mainittu toimenpide. Kylla kylmasi, mutta rivakalla pyyhkimisella lammin olo palasi. Olo oli kuin vastasyntyneella. Kyllapa tuli hyva olo. Naureskelin itsekseni, millaisen sotkun jatin wc:hen, kun saippuaa ja vetta oli kaikkialla. Yritin hieman siistia wcta, mutta kehnoin tuloksin. Paatin palata takaisin huoneeseeni tyytyvaisena ja puhtaana.

Pian peseytymiseni jalkeen ihmiset alkoivatkin herailla ja saavuimme Irkutskin asemalle. Andrei jaisi taalla pois ja paatimme Tomin kanssa hyvastella Andrein. Vaihdoimme yhteystietojamme ja pistin Andrein mukaan lopun Salmaripullosta. Mita sinne pohjalle nyt muutama tippa oli eiliselta jaanyt. Andrei otti kuvat viela meista muistoksi ja lupasi nayttaa perheelleen millaisessa seurassa oli kostean illan viettanyt. Hymyilytti.

Junan taas lahtiessa liikkeelle ja edetessa alkoivat korvani menna lukkoon vahan valia. Olimme nousseet yllattavan korkealle silla siella taalla nakyi nyt lunta. En osannut sanoa kuinka korkealla olimme, mutta maisemat olivat todella kauniita ja muistuttivat hieman Suomen maisemia. Valilla nakyi lumista kuusimetsaa, valilla lumisia vuorenhuippuja joidenka laaksoissa oli pienia maalaiskylia. Aika tuntui taalla pysyvan paikallaan. Idyllista.

 

Muutaman tunnin matkustettuamme vuorten korkeuksissa aloimme laskeutua ja sitten yhtakkia edessani aukesi todella kaunis jarvimaisema. Olimme saapuneet Baikaljarven laheisyyteen. Pidatin hengitystani. Lahestyimme hiljaa tuota lahes pyhalta vaikuttavaa jarvea. Ymparistoa taydensi syksyn varit ja horisontissa siinsivat lumipeitteiset vuorenhuiput. Pieni Sludiankan kylakin jarven laheisyydessa heraili keskipaivan kauneuteen. Havahduin siihen, etta happi alkoi loppua ja kattani kolotti. Olin huomaamattani puristanut poytaa ja pidattanyt hengitysta, koska nakymat olivat kirjaimellisesti hengityksen salpaavat.

Myohemmin samana paivana tutustuin myos kahteen portugalilaiseen naiseen, Angelaan ja Alexandraan. Olivat matkustelleet todella paljon ja nahneet monia maita ja maanosia. Juttelimme taman paivan nakymista ja olimme kaikki samaa mielta siita, etta Baikal-jarvi oli todella kaunis naky. Loppuilta kuluikin naisten kanssa jutellessa ja kysellessa neuvoja Japanin suhteen, koska sinne olin myohemmin menossa. Paljon tuli hyvia neuvoja ja tama ilta sujui ihan hyvin ilman minkaanlaisia vodkapeijaisia!

 

Suomalaista ja venalaista vieraanvaraisuutta

11.10.2010: Ennen kuin edes aavistin miten pahasti olin nukkunut pommiin, juna hiljensi vauhtia ja tiesin, etta saapuisimme pian Krasnoyarskin kaupunkiin. Oli siis kohta keskipaiva. Tarkoitukseni oli pikkuhiljaa totutella paikalliseen aikaan ja herata aikaisemmin, koska nyt eroa Moskovan aikaan oli jo +4 tuntia ja elin edelleen Moskovan ajassa. Toisin sanoen valvoin erittain myohaan ja herasin erittain myohaan paikallisen ajan mukaan. Kiitos tasta totuttelemattomuudesta kuului taysin itselleni. Ilmeisesti en omannutkaan niin rautaista itsekuria, etta olisin asettanut jet lagin valttamisen etusijalle hauskanpidon suhteen. Noh, mitapa tuota nyt murehtimaan. Paatin pudistaa paatani ja ravistella itsestani vasymyksen pois. Juna pysahtyi. Ulos junasta raikkaaseen ilmaan ja ostamaan pullovetta kioskista.

Lahtolaiturilla ollessani huomasin uuden lansimaalaisen ja paatinpa menna tutustumaan. Keskustelu lahtikin iloisesti liikenteeseen silla, etta huomautin kaverille miten han voi olla keskella Siperiaa pelkat shortsit jalassa nain syksysta. Mies esitteli itsensa Tomiksi ja oli kotoisin Englannista. Kertoi syyn shortseihin pukeutumiseen olevan siina, etta pienikin auringonpilke oli lampimampaa ja shortsien arvoista kuin Englannin ainaiset sumut ja vesisateet. Naurahdin asialle. Vaihdoimme muutaman sanasen ja paljastui, etta kaveri olikin ollut samassa vaunussa kuin mina koko matkan. Hammastys ei loppujen lopuksi itselleni ollut kovin suuri. Olinhan lahinna kuluttanut ravintolavaunun penkkeja ja pumminut ruotsalaisten vaunussa juotavaa lahes koko alkumatkan. Nyt tosin asian laita muuttuisi.

 

Junassa huomasin, etta olin saanut uudet huonetoverit. Olga ja Mihail olivat nuori pariskunta Krasnoyarskista ja matkalla Zabaikalskiin. He eivat puhuneet englantia sanaakaan ja eipa oikein elekielikaan tahtonut sujua. Siita huolimatta tulimme kuitenkin oikein hyvin toimeen. Esittelyjen jalkeen paatin kuitenkin menna Tomin huoneeseen. Hankin oli saanut uuden huonetoverin. Nuori mies oli nimeltaan Andrei ja osasi puhua oikein hyvaa englantia. Venalaisen mittapuun mukaan siis.

Iltapaiva vierahti Tomin ja Andrein kanssa keskustellen kaikkea kaikesta ja silta valilta. Andrei naytti valokuvia perheestaan ja Rickysta, eli fretista joka oli hanelle rakas. Olipa kuvannut muutaman videonkin tuosta veikeasta elaimesta. Sitten ilta sai taas sen kaanteen joka niin monta kertaa talla junamatkalla oli jo tapahtunut. Andrei otti esille armenialaisen "Araspell" konjakkipullon eika siina meikalainenkaan enaa muistellut edeltavien paivien ronkaisia tai orastavaa jet lagia. Taaskaan.

Kumotessamme tuota ihan hyvalta maistuvaa konjakkia paatin kaivaa repustani viimeisen Salmaripullon ja tarjota kavereille hieman tuliaisia Suomesta. Skoolasimme ystavyydelle ja minun itsekurin puutteelleni. Tom puistatteli hieman makua, mutta Andreille Salmari tuntui maistuvan. Junakin pysahtyi ja olipa tassa vaiheessa pikkunalkakin yllattanyt meidat kaikki. Andrei lupasi tarjota ruoat koko porukalle ostamalla kanaa ja pihveja aseman vanhoilta rouvilta. Itse tyydyin ostamaan aamusta poiketen taasen Baltikaa. Jotenkin kuitenkin omatuntoani vihlaisi, kun ostokseni olivat taas vain nestemaisia ja vielapa alkoholipitoisia sellaisia. 180asteen nopea kaannos ja ostamaan ruokaa laiturilta itsekin. Eipa siina kiireessa kuitenkaan tullut ostettua kuin pussillinen pahkinoita. Nekin paljastuivat lopulta niin vaikeaksi kuoria, etta jaivat sitten syomatta..

 

Pullomeri kasvoi poydalle lahes huomaamatta ja juomavarastot alkoivat nopeasti ehtya. Mika neuvoksi kiperaan tilanteeseen? Pelkka vilkaisu Andrein suuntaan paljasti suunnitelmat. En kerennyt sanaakaan sanoa ja olimme jo menossa kohti ravintolavaunua tarkoituksenamme ostaa pullo venalaista vodkaa. Andrei lupasi taas tarjota. Pullon ostettuamme, Andrei halusi kayda tervehtimassa suomenruotsalaisia naisia, jotka oli asemalla ollessaan huomannut. No, tietysti meika toimisi puhemiehena ja suuntasimmekin hyvin pian naisten vaunuun. Ilta jatkui kepeasti vodkaa nautiskellen siihen asti kunnes naisten vaunun provodnik tuli haatamaan meidat tylysti vaunusta ulos. Lieko ollut mustasukkainen kauniista naisista vai tympaantynyt metelointiimme? Joka tapauksessa ilta oli nyt julistettu paattyneeksi viralliseltakin taholta. Taas kerran kuitenkin hyva niin, silla tajuamatta tilannetta sen kummemmin, tuudittauduin huomaamattani syvaan uneen mp3-soitin korvilla ja taysi vaatetus paalla. Onneksi olin peiton sentaan kerennyt vetamaan ylleni akkinaisesta vasymyksesta huolimatta.

Maisemat ja kanssamatkustajat vaihtuvat

10.10.2010:  Suuta kuivaa ja nousen paniikinomaisesti ylos sangysta. Ihan kuin jotakin olisi unohtunut ja minulla olisi kiire jonnekin. Katson ulos ikkunasta. On yo. Olen taysin tietamaton mita paikallinen aika nyt on. Kelloni on edelleen Moskovan ajassa aivan kuten junankin kello. Paattelen, etta kello olisi jotakin puoli yhden tienoilla. Ulkona oleva kaupunki olisi siis Perm. Perm tuntuu sisaltavan paljon suuria lahiokomplekseja. Neuvostoajan haamuja siis, paattelen. Asuntojen valot kuitenkin kajastavat yota vasten kauniisti.
Tuntuu, etta olen edelleen humalassa. Koska nyt viela olen tuhdissa nousuhumalassa, huominen dagen efter olisi infernaalinen kokemus jos en nyt joisi sammioittain vetta ja pysyisi vakisin hereilla. Siispa ylos sangysta ja kenttamuki tayteen vetta. Ensimmainen mukillinen janoon, seuraava hampaiden pesua varten. Koko juna tuntuu nukkuvan joten paatan olla pitamatta sen enempaa metelia. Kuulokkeet korville ja tuijottelemaan ikkunasta pimeytta. Silloin talloin talojakin nakyi, kun valaistusta riitti. Jossakin vaiheessa nukahdin kuulokkeet korvilla ja musiikki edelleen pauhaten.
Herasin aamulla hyvissa ajoin ja vielapa ilman krapulaa. Yllatys, mutta iloinen sellainen. Vladimirkin tuntui heranneen juuri. Naureskellen mainitsin venajaksi, etta eilinen ilta oli vodkan ja Baltikan tayteinen. Vladimir naki paallepain, etta pitka ilta vasytti finskia. Reiluna miehena tarjosi minulle kuivattua salamimakkaraa, taysjyvaleipaa ja teeta. Kiitin noyrasti ja tein viela lisaksi nuudeleita. Olo helpotti valittomasti ja saavuimme Ishimin kaupunkiin. Hyppasimme taas ulos junasta jaloittelemaan ja paatin aikani kuluksi kuvailla. Talla kertaa ostin kioskista muutakin kuin vain nestetankkauksen kannalta valttamattomia aineita.

Asemalla nain nyt paivanvalossa muitakin lansimaalaisia. Paatin junaan noustessamme lahtea kiertelemaan ja jututtamaan muita kanssamatkustajia. Tutustuinkin kuuden englantilaismiehen seurueeseen, jotka olivat pari vuotta saastaneet rahaa tata matkaansa varten. He jaisivat Irkutskissa pois ja oleskelisivat siella vahan aikaa ennen kuin lahtisivat takaisin Englantiin. Taman jalkeen kavin taas tervehtimassa Claesia ja Adamia. Pojat olivat jo hyvassa iltapaivahumalassa. Jack Danielsia oli kulunut hyvaan tahtiin. Itse paatin kuitenkin nyt nauttia matkasta ja nakymista kirkkain silmin ellei erityisia venalaisia vodkapeijaisia taas ilmestyisi. 
Katsoessani ulos ikkunasta maisemat olivat nyt hieman muuttuneet. Taloja ei ollut enaa niin tiheaan tahtiin ja maaston korkeuserojakin alkoi nakya. Kysyin Vladimirilta mika asema seuraavaksi oli edessa. Saapuisimme itseasiassa muutaman minuutin kuluttua Omskin asemalle, han vastasi. Omskin jalkeen olisi myohemmin illalla tiedossa Siperian suurin juna-asema Novosibirsk. Samalla asemalla Vladimir myos jaisi pois, koska han asui Novosibirskissa.

Loppupaiva meni Vladimirin kanssa jutellessa ja vaihdellessa yhteystietoja. Vladimir sanoi, etta jos ikina tulen kaymaan Moskovassa tai Novosibirskissa hanen ja hanen vaimonsa koti olisi aina avoinna. Tuntui erittain mielta lammittavalta. Lisaksi Vladimir lahjoitti hanen loput evaansa minulle ja mina annoin hanelle lahjaksi suomalaista teeta. Olipa pakko viela viimeiset teetkin juoda Vladimirin kanssa. Totaalisen hiljaisuuden taas vallitessa, tietenkin.
Juna pysahtyi ja kavin hyvastelemassa Vladimirin asemalla. Yhteiskuvakin oli tottakai pakko ottaa. Kuvan ottamisen jalkeen Vladimir kiirehti taksiin ja heilautti kattaan viela hyvastien merkiksi. Heilautin takaisin ja taksi huristi pois nakyvista. Ilta alkoi olemaan sen verran kylma, etta itsekin poistuin asemalta takaisin junan lampoon lahes yhta nopeasti kuin taksi katosi yon pimeyteen. Pian juna lahtikin taas liikkeelle ja matka jatkui syvemmalle Siperiaa.

Venalaiset vodkapeijaiset

9.10.2010: Yollisen Jack Daniels ekskursioni jalkeen olikin aika herata uuteen paivaan ja siihen, etta olimme saapumassa Kirovin asemalle. Huonetoverini Vladimir iloisesti naureskeli, kun olin nukkunut melkein puoleenpaivaan asti. Taisipa tokaista venajaksi, etta olen unikeko, silta vahan vaikutti. Vladimir opasti, etta asemalta voisin ostaa kioskeista kaikenlaisia virvokkeita ja pienta purtavaa. Kunnon kotiruokaa, jos halusi niin kannatti kuulemma ostaa paikallisilta heidan tuotteitaan. Vladimir elein kertoi, etta tarjolla yleensa oli kaikkea lihasta savustettuun kalaan. Vesi nousi kielelleni ja nalkakin yhtakkia yltyi.
Hyppasimme ulos Vladimirin kanssa jaloittelemaan Kirovin asemalle ja han nayttikin kioskin ja opasti hieman ostamisessa. Noh, opastuksesta ja heranneesta nalasta huolimatta en sitten kuitenkaan ostanut mitaan syotavaa. Sen sijaan ostin nelja isoa tolkkia Baltika 7 olutta. Junan sisailma, kun tuntui kuivattavan suun ja kun rahaakaan ei ollut tuhlattavaksi niin kompromissi tuntui hyvalta. Tai ainakin nain aurinkoisessa syyssaassa itselleni uskottelin.

Provodnitzha hatyytteli takaisin junaan ja junassa paatin matkan kunniaksi avata Baltikan ja opetella hieman venajaa. Vladimirin kanssa keskustelimmekin pitkan tovin eleilla ja saksan, venajan ja englannin kielen sekoituksella luonnosta, Suomesta, Venajasta ja naytin kamerasta kuvia millaiselta seudulta olen kotoisin. Tulimme oikein hyvin keskenamme toimeen. Oluen juonti kuitenkin keskeytyi, kun Vladimir paatti tarjota teeta. Ehka hyva niin, silla tukka alkoi olla kiharalla vaikka erittain lyhyen hiusmallin omistinkin.
Maisemien vilistaessa ohi tiuhaan tahtiin, nautimme vihreaa teeta melkein zen-buddhalaisen rauhan vallitessa. Vain satunnaiset teen horppaisyt ja ratakiskon aanet katkaisivat hiljaisuuden silloin talloin. Upea hetki yhdistettyna upeisiin maisemiin. Matkalle lahteminen tuntui kilometri kilometrilta olevan oikea paatos. 
Teet juotuamme paatin menna tervehtimaan lansinaapuristamme saapuneita matkaajia. Ennen tata kavimme Vladimirin kanssa kuitenkin viela jututtamassa, myos vaunumme konduktooreja eli provodnitzhaa ja provodnikia. Provodnik (miespuolinen konduktoori) kun kuuli, etta olin Suomesta han kehui minulle suomalaista vodkaa vaikkakin sanoi, etta venalainen vodka on parempaa. Mainitsi jotakin, etta on kaynyt Suomessa useita kertoja. Lupasin palata vodka -ja Suomiaiheisiin hieman myohemmin ja liukenin tilanteesta Baltikat taskussa kohti viidetta vaunua.
Ahtaita kaytavia pitkin kavellessani sekosin laskuissa, etta missa vaunussa olin ja oli pakko turvautua kysymaan neuvoa eraan vaunun provodnitzhalta, missa ruotsalaiset ovat. Kielimuurin takia provodnitzha ymmarsi asiani kuitenkin vaarin ja koputinkin venalaisen pariskunnan ovea kovaan aaneen ja ruotsiksi puhuen. Hieman nolotti alkuunsa, mutta onneksi venalainen pariskunta naureskeli vain kommellukselleni. Ruotsalaiset olivat kuulleet melskaamiseni ja tulivat noutamaan minut kaytavalta huoneeseensa. Pitipa pistaa huoneen numero mieleen jottei vastaavanlaisia enaa tapahtuisi.
Ruotsalaisten seuraan oli liittynyt myos muuan ranskalainen vanhempi herrasmies. Tama herrasmies olikin melkoinen terasvaari. Paljastui, etta han oli yli 90vuotias ranskalainen kirjailija, toisessa maailmansodassa vastarintajoukoissa taistellut ja maailmaa kiertanyt ristiin ja rastiin monet kerrat. Oli kylla pakko mainita hanelle, etta kunnioitin suuresti tuota, etta viela vanhalla ialla lahtee seitsemaksi paivaksi junaan ja toiselle puolelle maailmaa aivan yksin. Herrasmies esittaytyi Danieliksi. Myonsin taydella sydamellani, etta oli kunnia tavata hanet. Han puhui elamastaan kaikenlaista ja juttelimme hetken niita naita ja ihailimme maisemia. Pian han kuitenkin poistui huoneesta ja paatimme yhteistuumin ruotsalaisten kanssa avata oluet. Tasta alkoikin sitten erikoisten tapahtumien ketju..

Ravintolavaunuun paastyamme tutustuimme heti venalaisiin Ivaniin, Andreihin ja Vassiliin. Ivan toimi tulkkina, koska han oli venalaisista ainoa joka osasi englantia. Skoolasimme monet vodkapikarilliset ja nousimme valilla seisomaankin ja vannoimme ikuista ystavyytta. Tyypillista humalaisten jutustelua kansallisuudesta huolimatta siis. Vassilin kanssa vaansimme katta ja en talla kertaa jaanyt Pekkaa pahemmaksi. Vasemmalla kadella voitin ja oikealla havisin niukasti. Nooh, pistetaan lievan humalatilan piikkiin! 
Ravintolavaunussa ei nalkani kuitenkaan sammunut yhta tehokkaasti kuin janoni. Sielta nimittain ei saanut tilattua oikein kunnollista syotavaa. Ainoastaan pienta purtavaa kuten pahkinoita ja janoon vodkaa tietenkin. Tilasimme kumpaakin ja taas kerran kohottelimme laseja ja vodkapullot alkoivat tyhjentya hurjaa vauhtia. Vassili ehdotti jossakin vaiheessa, etta jaisimme Irkutskin asemalla hanen mokilleen kalastelemaan ja metsastamaan pariksi paivaksi. Talla kertaa tarjous oli pakko torjua silla itsellani, Claesilla ja Adamilla oli palava halu nahda Kiina pian. Vassili ei kuitenkaan loukkaantunut tasta vaan osti lisaa vodkaa ja olutta poytaan. Yhtakkia huomasin kuitenkin, etta olin ainoa seurueestamme venalaisten lisaksi, joka jatkoi janon sammuttamista yhta tunnollisesti kuin palomies tulipalon sammuttamista. Venalaisetkin halusivat nahda pystynko juomaan kerralla kokonaisen ison lasillisen vodkaa. Oli pakko toppuutella, kun tiesin etta jos nyt jatkaisin olisin todella huonossa kunnossa. Venalaiset eivat aluksi ymmartaneet miksi kieltaydyin, mutta maalaisjarki voitti nyt venalaiset perinteiset ryyppajaiset ja pidin kielteisen kantani. Kiitimme Adamin ja Claesin kanssa kohteliaasti venalaisia illasta ja lahdimme niine hyvinemme pian kohti vaunujamme enemman tai vahemman askel heittaen. 
Nain saatiin taas yksi paiva toimistolla paatokseen.

Ensi kosketus vieraan maan kamaraan

8.10.2010: Kello on 7.00. Huolimatta vahista younista heraan virkeana ja hyvin levanneena venalaisen radiokanavan hyvan aamun toivotuksiin. Tai sitten se on vain jannityksen ja uutuuden viehatyksen aiheuttamaa tarmokkuutta. Jo etukateen tiedan, etta paivasta tulisi tapahtumarikas ja pitka. Vielakin hieman epailyttaa miten kaikki tulee sujumaan. Huonetoveritkin toivottavat minulle hyvat huomenet ja lykkaan turhat ajatukset taka-alalle. "Dobre utro" vastaan pirteasti ja hyppaan alas sangylta.
Yolla herasin pariin otteeseen kovaan janontunteeseen ja paatin menna tayttamaan mukini hanasta, jonka nain junan seinassa. Siina oli selvasti logo, jonka mukaan sita voi juoda. Taytin mukin reippaasti ja otin kunnon horpyt kenttamukistani. Virhe. Vesi maistui todella oudolle ja mieleen hiipi ettei vesi tainnutkaan olla ihan sita tuoreinta pohjavetta Suomesta. Noh, jano sammui kuitenkin. Aamulla, kun kerroin tasta huonetovereilleni he kertoivat, etta sita ei mielellaan kannata juoda, koska muutkaan eivat sita juo. Vesi voi olla vaikka kuinka vanhaa ja vanhan veden paalle lykataan aina uutta vetta. Vatsasta kouraisi, mutta ajattelin ettei se nyt ainakaan minua tapa. "Delhibelly" minulle joka tapauksessa ennemmin tai myohemmin matkalla kuitenkin tulisi.
Ikkunasta alkoi nakya jo Moskovan kaupunkikuvaa. Pian pysahtyisimme. Tarkistin repun huolellisesti, etta kaikki oli mukana ja tiukensin remmeja. Kavin morjestamassa, myos naapurihytin kavereita. Niita joiden kanssa parit oluetkin kumosin. He olivat todella vasyneen nakoisia ja heilla oli todella paljon kantamuksia mukanaan. Kyselin Maximilta viela varovasti voisivatko he auttaa minua Moskovassa. Maxim vastasi myontavasti ja lupauduin itse auttamaan heita viemaan matkatavarat  Belorusskaya Vokzalin (juna-asema, josta he lahtisivat kohti lentokenttaa) sailoon. Kantamuksia heilla oli sen verran, etta ylimaaraiset parit kasia tulisivat tarpeeseen.
Hyppasimme ulos junasta raikkaaseen syysilmaan. Aurinkokin paistoi lempeasti. Taisi sekin toivottaa hyvaa alkanutta matkaa. Asema, jolle saavuimme oli Leningdradskyu vokzal eli Leningradin asema. Vieressa oli Yaroslavskiyun asema. Sama asema, josta lahtisin illalla kohti Pekingia. Nyt kuitenkin olimme menossa kohti metroa ja sielta suunnistaisimme kohti Belarusskiyun asemaa. 

Ei kauaakaan kestanyt metrolla loytaa kaverien asema ja sailytystila johon vieda tavarat. Tavarat sailoon ja lahdimme etsimaan VR:n antamaa osoitetta, josta noutaa junalippu. Urakkaa hankaloitti monikin asia. VR:n antamassa lapussa oli vaarinkirjoitettu osoite joten kukaan ei tiennyt missa kyseinen mesta oli. Toiseksi ongelmaksi muodostui se ettei se ollut kirjoitettu kyrillisilla kirjaimilla. Eraat viranomaiset, kun eivat tahtoneet lappusta oikein ymmartaa. Onneksi Artem, Maxim, Stanislav ja Rafael jaksoivat kuitenkin sinnikkaasti auttaa minua ja kyselivat venajaksi vastaantulevilta missa osoite oli. Jotenkin sitten loysimmekin perille ja eikun luukulle ostamaan tikettia. Pelastyin ettei minulla olisi ollut tarpeeksi rahaa lippuun, mutta kylla sita lopulta loytyi sen verran, etta sain lipun ostettua. Yksi huoli taas vahemman listalla.

Lahdimme takaisin Yaroslavskin asemaa kohti. Tarkoituksena oli nyt, etta Artem ja Rafael nayttaisivat mista junani tarkalleen ottaen lahtisi. Kaikki kirjoitettu, kun tosiaan oli venajan kielella ja englantia ei pahemmin Moskovassa puhuttu niin apu tuli enemman kuin tarpeeseen. Kello oli nyt n. 15.00 ja junani lahtisi keskiyon aikaan joten minulla oli hyvaa aikaa tutustua aseman ymparistoon. Artem ja Rafael nayttivat paikat missa voin vaihtaa rahaa, lahtevien junien laiturit ja opastivat kuinka eras laite, jolla voit ladata kannykkaasi ilmaiseksi toimii. Taman jalkeen he lahtivat myos omille teilleen. Vaihdoimme puhelinnumeroita ja sahkopostiosoitteita ystavyyden merkiksi. Mukavia tyyppeja olivat. Pakko myontaa, etta moni ennakkoluuloni oli jo tassa vaiheessa karissut pois. Hyva niin, silla matkustaessa ahdasmielisyys ei sovi kuvaan.
Aikaa oli kosolti, joten paatin hyodyntaa ajan lukemalla opaskirjoja, ottamalla valokuvia ja kiertelemalla hieman aluetta. Nalkakin ehti tulla, joten oli sita pakko kayda vahan apettakin ostamassa. Kaiken kaikkiaan aika kului kuitenkin todella hitaasti. Odottavan aika on pitka, kuten tavataan sanoa piti todellakin paikkansa. Viela en ollut nahnyt yhtaan muita reppureissaajiakaan lahialueella.

Aika mateli, mutta yhtakkia huomasin etta odotusaulaan ryntasi kaksi muutakin reppureissaajaa. He eivat nayttaneet yhtaan venalaisilta ja nayttivat hieman hukassa olevilta. Menin kuitenkin kysymaan venajaksi "Sprastite, vi garate pa angliska?" johon vaaleahiuksinen reissari vastasi hieman hataantyneen oloisesti "No, sorry I don`t speak Russian." Kasvoilleni levisi mita mairein hymy ja vastasin "Damn good! Me neither!" Paljastui, etta kaverit olivat rakkaasta lansinaapuristamme Ruotsista ja tulossa samaan junaan. Hienoa, etta loytyi matkaseuraakin ennen kuin juna oli kerennyt liikkua metriakaan. Kaverit esittelivat itsensa Claesiksi ja Adamiksi. Esittelyjen jalkeen paatimme kayda ostamassa viela tarvikkeita junamatkaa varten ja sitten olikin jo aika astua junaan. Kaverukset olivat vaunussa 5, kun itse olisin vaunussa 1. Eipa tuo haitannut, silla odotin innolla millaisia huonetovereita saisin ja tietenkin itse junamatkaa. 
Provodnitzha ja provodnik osoittivat minulle huoneeni ja vaununi laiturilla. Ystavallisesti toivottivat tervetulleeksi. Paastyani huoneeseen odotti siella vain yksi huonetoveri. Mies esittaytyi Vladimiriksi. Han ei puhunut englantia juuri ollenkaan, mutta saksaa kylla muutaman sanasen. Han naytti minulle missa on wc ja mista saan lakanat yms. Lyhyiden esittelyjen jalkeen paatin kavaista viela ruotsalaisten kaverien tykona ottamassa yomyssyt ja painua pehkuihin. Uni tuli talla kertaa todella nopeasti. Lieko syyna jannityksen purkautuminen vai ruotsalaisten tarjoama Jack Daniels kolalla?