Takaumia, unelmia vai unta?

Seuraavat kirjoitukset kertovat hieman taustoja matkan alkuvaiheista. Aion kirjoittaa junamatkasta Siperian halki tarkemmin ja Kiinassa oleskelemastani ajasta hieman tiivistetymmin. Koska kirjoitukset eivat nyt kronologisesti menekaan aivan oikein, pyrin kuitenkin pitamaan blogin mahdollisimman siistina ja helposti luettavana tasta edella mainitusta seikasta huolimatta. Hypatkaapa siis kyytiin mukaan, nyt se juna lahtee!

7.10.2010: En saa unta. Paassa tykyttaa ajatus siita, etta todellakin lahdin kotoa. Miten parjaan, mita voi sattua, kelpaako Visa electron maailmalla.. Ajatukset seuraavat toisiaan kuten ratakiskot joita pitkin juna, jossa olen nyt, kulkee. Kellon viisaritkin nakuttavat omaa nakutustaan vaikka aikaa minulla on yllin kyllin. Tai ehkei sittenkaan. Mita jos en loyda huomenna lipputoimistoa, josta minun pitaa noutaa Trans-Manchurian junan lippu? Varsinkaan, kun en yhtaan tiennyt missa toimisto sijaitsi. Mita jos, mita jos.. Ei tama yo ainakaan parane miettimalla turhia. Inshallah - Herran haltuun, kuten muslimit tapaavat sanoa.

Olen ylittanyt Suomen - Venajan rajan muutama tunti sitten. Katselen yollista maisemaa ikkunasta. Olen todellakin Venajalla, olen ottanut ensimmaiset askeleet pitkalla matkallani. Kellon viisaritkin nayttavat yli puolen yon. Vuorokausi on taittunut perjantaiksi 8.10.2010. Vielakaan en saa unta vaan mietin kaikkea tapahtunutta.

Hyvasteltyani vanhempani Lahden kansainvalisella juna-asemalla, astuin venalaiseen "Tolstoi"-junaan, josta suuri matkani kohti Moskovaa alkoi. Junassa huomasin ettei suomea tai englantia juuri puhuttukaan ja kommunikointi tapahtui lahinna elein ja muutamilla venajan kielen sanoilla joita osasin. Provodnitzha eli naiskonduktoori naytti minulle makuuvaununi ja lykkasin painavan rinkan sailoon hytin ylaosaan. Huoneessa oli kaksi venalaista naista. Jannittyneena kaikesta en heidan nimiaankaan muistanut 5 sekuntia kauempaa. Provodnitzha kavi ovella kysymassa jotain ja ainoa, jota ymmarsin oli "kafe". "Daa,daa." vastasin. Kahvi kelpaisi mainiosti. Seuraavaksi nauteinkin oikein vahvat venalaiset kahvit. Purutkin olivat jaaneet pohjalle. Tarkoituksella vai vahingossa, sita en saanut koskaan tietaa.

 

Huoneemme ovella kavi kaksi venalaista nuorta miesta. Ilmeisesti olivat kuulleet englannin kielisen puheeni ja nyt siita kiinnostuneena olivat tulleet katsomaan millainen henkilo sita Lontoon murretta oikein puhuikaan. Ryntasin ovelle esittelemaan itseni venajan kielella. "Mena zavyet Juho." Nuoret olivat nimeltaan Stanislav ja Artem. He kyselivat innostuneena miksi olin menossa Venajalle, mita teen Moskovassa, mita teen tyokseni ja minka ikainen olin. Kysymykset seurasivat toisiaan. Pian heidan lisakseen tuli kaksi muuta nuorukaista kyselemaan lisaa. Heidan nimensa olivat Maxim ja Rafael. Menimme istumaan iltaa heidan hyttiinsa. Nuoret olivat tulossa Harjavallasta. He olivat suorittaneet koulutuksensa tyoharjoittelujakson Suomessa ja vielapa Harjavallan kylassa. Paljastui, etta nyt kun harjoittelu olisi ohi, he menisivat takaisin Norilskiin, kotikaupunkiinsa joka oli Pohjois-Siperiassa ja tekisivat paattotyonsa loppuun siella. Olivat tykanneet Suomessa olosta vaikka kaikki olikin todella kallista.

Jutustelu jatkui monta tuntia. Ja yhta monta tuntia jatkui myos Baltikan ja salmiakkivodkan nauttiminen. Pojat tarjosivat minulle kaljaa ja mina tarjosin kavereille heidan elamansa ensimmaiset salmiakkivodkaryypyt. Naapurihytistakin tultiin valittamaan meidan meteloinnista. Silti tunnelma pysyi pitkaan korkealla. Lopulta kuitenkin paiskasimme katta illan paatteeksi, ja pojat lupasivat auttaa huomenna minua Moskovassa loytamaan lipunmyyntitoimiston, josta noutaisin Trans-Manchurian junalipun. Tuntui, etta kaikki palaset loksahtaisivat hyvin kohdalleen.  

Alkukankeuksista huolimatta ei tamakaan juna tehnyt poikkeusta yhdessa asiassa. Mies, jolla on juotavaa on kaikkien kaveri. Hymahdin ajatukselle ja nukahdin.